Otteita uutuuskirjasta Reteesti vaan, Irwin Goodman

Otteita uusimmasta kirjastastamme: Reteesti vaan, Irwin Goodman.

ISBN 978-952-68102-5-6.

 

Hämeenlinna-ilmiö (joulukuu, 1965)

Vuosi 1965 veteli viimeisiään. Sama kohtalo näytti vääjäämättömästi lankeavan myös Pop-Musiikille. Niinpä Vexin ei auttanut muu kuin tyytyä osaansa, ja tunnustaa julkisesti tappionsa teippaamalla liikkeensä näyteikkunaan suuren paperin, johon hän oli kissankokoisin kirjaimin tekstannut ”loppuunmyynti”.
Kaikki loppuu aikanaan, jotkin asiat jo ennen aikojaan. Pop-Musiikin mainosvalot syttyivät keväällä ja sammuivat vuoden loppuun tultaessa. Depraveds-yhtyeeni tarina päättyi jo ennen sitä. Hämeenlinnan Suomen popmusiikkikartalle nostaneen Spede-klubin toiminta ajettiin alas samoin loppuvuodesta 1965. Mutta nuori muusikkosukupolvi jatkoi vankistumistaan. Hämeenlinna-ilmiö, joksi paikallinen toiminta käsitteenä hieman myöhemmin nimettiin, ei kenties olisi syntynytkään ilman puuhamiehiä, Vexiä ja Markku ”Mape” Veijalaista.

Suosikki – Eduskuntatalon portaille (tammikuu, 1966)

Yhtenä tammikuun pakkasyönä ajoimme Virtasen Olavin kanssa halki Suomen, pohjoisesta etelään. Se oli niitä ensimmäisiä pitkiä reissuja, joita yhdessä tehtiin. Hoidettavanamme meillä oli ollut muutaman päivän aikana keikat Pohjois-Suomessa, viimeinen paikka oli Sodankylässä. Heti illan keikan jälkeen lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä.
Olimme muutamia reissuja jo aiemminkin tehneet Oppan Mersulla, ja yhä enemmän noihin aikoihin aloimme järjestellä kyytejä hänen kanssaan. Erinomainen kuljettaja, taksiautoilija Hattulan Parolasta oli osoittautunut rauhalliseksi, rennoksi ja joustavaksi mieheksi, joka viihtyi enemmän tien päällä kuin Parolan taksitolpalla.

– Siis mikä? Mikä hiton marsello makarooni?
– Tiedäthän nuo italialaiset kultakurkut? Umberto Marcato on hyvä esimerkki, Suomessa viime vuodet viihtyny ja viihdyttäny, Kärjen tangojakin levyttäny.
– Kyllähän mä ny ne mikkihiiret tiedän. Niistäkö meinaat repiä jotain?
Vexi alkaa kirjoittaa jotain paperille.
– Niistä juuri!
Minä kaivan laukusta esiin kitarani, virittelen sen ja soittelen siinä
itsekseni muutamia sointukulkuja.
Hetken päästä Vexi ojentaa paperin viereiselle, Veijalaisen Mapen pöytäosuudelle, jonka ääressä kitara sylissäni istun. Paperilla, johon on painettu ohjelmatoimistomme nimi yläreunaan, on kaksi Vexin kirjoittamaa riviä:

Marcello Magaroni huipputaitaja on tangon tarttuvan.
Marcello Magaroni, ja omistaja säästötilin karttuvan.

– Tämän perusteella voit alkaa jo säveltää! kehottaa Vexi ja ottaa pöydän päädyn lokerikosta toisen samanlaisen paperiarkin ja alkaa taas raaputella siihen jotain.
Luen saamaltani paperilta tekstiä läpi, sitä mielessäni rytmittäen, ja samalla jo kitaraa näpräämällä melodiaideoita etsien, vähän hörähdän välissä.
– Säveltäminen on vakava asia, mitäs siinä virnuilet?
– No voi perkele, ei tätä ihan pokkana pysty. Tää on vaan vähän kyllä
vaikee, meinaan tää rytmityksen asettelu.

…maanantaisaunassa

…tehän suorastaan tarvitsitte mua – järjestään teidän asioita. Eihän siitä olis tullu muuten mitään, se olis loppunu jo ennen kuin mikään olis alkanukkaan!
– Niin niin! Mukaan halusit, vähän niinku siivelle. Muusikkona tai muusikoiden kaverina pääsee paremmin naisten kanssa tekemisiin, kiusaan Vexiä. – Saa naista paremmin kato.
– No, sekös se sua ajoki musiikin pariin! Sä oot kyllä…
– Joo, ei se oo ollu ollenkaan hassumpaa.
– Oot kehittäny siitä oikein taidemuodon! haukkoo Vexi henkeään löylyissä. – Taitava, kätevä ja pätevä kiertävä naistenmies – Andreas Hammarberg! koittaa Vexi vitsailla.
– Niin sä olet pillunkade, vastaan kun päästiin taas asiaan.
Kaveri heittää taas täyden kauhallisen vettä kiukaalle.
– Älä ny, sä oot vaan niin keskittyny siihen aiheeseen, kuuluu hieman vaikeroiva vastaus kuuman höyryn keskeltä.
Löylyttely alkaa olla taas helvetillisempää, nojaan kyynärvarteni polviini.
– Onhan sitä tullut opittua kaikenlaista muutakin reissuilla, lisään jonkin ajan kuluttua pitäessäni päätä yhä alhaalla.

Tammikuun 11. 1991, Hotelli Joronjälki

…Mutta toi ”Tippa” tuli ihan sellaisena valmiina kokonaisena sävellyksenä, ja se tykkäs, että se on tosi hyvä ja teki siihen sitten ne sanat, jotka nappas meidän lähimenneisyydestä silloin.
– Ja loppu on historiaa, toteaa Illikainen noustessaan tuolista.
– Niinhän se on. Siitähän tuli se meidän ensimmäinen oikein iso hitti.
– Ja sä vedät kohta sen tuolla lavalla, lisää Illikainen mennessään ovelle.
– Oikeestaan joka keikalla se on tullut vedettyä siitä lähtien.
– Miltähän se tuntuu laulaa humalaiselle yleisölle, nyt kun oot itse raittiina?
– Miltä se ny tuntuu. Sehän on vaan laulu, totean.
– Kyllä mä sen tiedän, mutta eikös noi oo vähän enemmän kuin vaan
lauluja…
– Rupeeks sä ny sit analysoimaan ton laulun sosiologista merkitystä,
vai mitä sä höpötät?
– En mä ny sitä tarkoita, vaan…
– No, hyvä, keskeytän Illikaisen, joka seisoo edessäni käsi oven kahvassa kiinni. – Ei niitä lauluja niin kirjaimellisesti pidä ottaa, eikä niiden mukaan elää, jos sä sitä meinaat.
– Ei, kun ajattelin, kun toikin on niin henkilöityny suhun.
– Valtakunnan esijuoppoon, vai?
– Et ainakaan enää ole. Juoppoja laulajiahan on muutenkin ihan tarpeeks, laskee Illikainen. – Sellasia, joita tippa ei tapa, hah hah, Illikaista alkaa jo naurattamaan.
– Aivan. Hah hah hah! Mut mitäs jos tappaakin?
Illikainen avaa oven, ja häipyy käytävään suu korvissa. Ennen kuin ovi menee kiinni, kuuluu toteamus:
– Silloin sua syytetään valehtelusta!

Tampereen keikka ja vapaa loppuilta, loppukesä 1966

Saavuimme hyvissä ajoin Tampereen keikalle. Olin suositun tanssipaikan, Konsun ohjelmassa tänä iltana, tanssibändin toisella tauolla lavalla tuomassa oman osuuteni siihenkin huvitilaisuuteen. Pääsin aika vähällä heittäessäni rennosti sen neljän rallin setin siihen väliin. Homma luisti niin kuin sen pitikin.
Settilistassa tällä kertaa olivat: Kalteritango,  Uusi Paavo,  Raha ratkaisee ja Ei tippa tapa.

Aplodien ja vislausten vielä kaikuessa käynnistyi kolmas ralli, Raha ratkaisee. Kansa oli tyytyväistä, ja laulajakin oli. Näin nimittäin kuinka kappaleen aikana Oppa marssi lippukassalle, ja hetken kuluttua tuli seisomaan salin seinustalle, nyökkäsi minulle merkiksi, ”homma hoidettu”. Tiesin tienestien olevan turvassa uskotun miehen povitaskussa.

Päälle vedin vielä Ei tippa tapa -kappaleeni. On kuulemma juuri nyt listaykkösenä. Uppoaa yleisöön kuin häkä. Porukalla on nyt hymy herkässä ja jonkinlaisia tanssiaskeliakin jo otetaan. Uusimman renkutukseni olenkin soittanut jokaisella keikalla viime aikoina, heinäkuisesta julkaisusta lähtien

…Keikkahommat tuli käsiteltyä pois päiväjärjestyksestä melko aikaisin. Päätin tutustua poikkeuksellisesti paikalliseen ravintolaelämään.  …

… Palaan paikalleni ja tilaan kolmannenkin viskin, saan sen yllättävän nopeasti. Baarimikolla täytyy olla se Dimple-pullo valmiina pöydällä, tämä lensi eteeni todella nopeasti. Melko lyhyen ajan sisällä nämä tulee otettua. Lämmin hyvänolon tunne on hiipinyt vahvasti sisuksiini. Katselen ympärilleni – paikallisia maisempia. Ilta alkaa olla sen verran pitkällä, että osa väestä alkaa vähitellen siirtyä salista ja baaristakin eteisaulan puolelle.

…istun jakkarallani viskilasi kädessä selkä tiskiin päin ja mietin jo, että lähden tämän jälkeen pihalle.
Syrjäsilmällä huomaan kuinka joku nainen lähestyy sitä tiskin kohtaa, jonka ääressä istun. Hän seisahtuu viereeni. Kaunis nainen, keskimittainen ja hoikka, suunnilleen ikäiseni, olemukseltaan hyvin naisellinen, mutta myös jäntevä ja urheilullinen. Taipuisat tummat hiukset laskeutuvat olkapäille. Hän on pukeutunut pitkään, tummansävyiseen, silkkiseen ja väriltään vihertävään leninkiin, jossa on avara kaula-aukko. Tunnen väistämättä testosteronin vaikutuksen kehossani.
Nainen loihtii kasvoilleen viehkeän hymyn.
– Iltaa.
Vastaan tervehdykseen hymyillen.

Aamulla kello kuusi vapaa

Kymmentä vaille kuusi palaan vartijan saattamana toimistorakennuksesta, ja tällä kertaa mieleni on kevyt ja oloni pirteä varhaisesta talviaamun synkeydestä huolimatta; taskussani lämmittää vapautuspassi. Edellisenä iltana Seutulaan jääneet kohtalotoverini antoivat minulle läksiäislahjaksi Caravellen pienoismallin, johon on kätketty radio. Vapautta ilmentävä lahja liikutti mieltäni. Inhimillisyyttä sentään löytyi tämänkin työsiirtolan monenkirjavassa kaveriporukassa. Siitä päätellen olen saanut kohtalotovereistani uusia ystäviä, ja hyvin tiesivät, sillä olen aina pitänyt kaikenlaisista elektronisista härveleistä, ja radio on ollut itselleni aina tärkeä väline.
Tasan kello kuusi Hämeen läänin rekisteritunnuksella varustettu, Virtasen Oppan ohjastama taksi-Mersu ajaa ”hotellien” edessä olevalle parkkipaikalle ja pysähtyy siihen. Auton valot jäävät palamaan, ja Oppa jättää moottorin käyntiin, jotta auto pysyisi lämpimänä hyytävässä pakkasessa.
Varhaisen aamun sininen hämärä peittää vielä taivaanrantaa. Maata peittävä lumi narskuu kenkien alla kävellessäni vartijani saattelemana portille. Askel askeleelta voin kuulla Mersun moottorin äänen voimistuvan kuin vastustamattomana vapauden kutsuna. Vaistomaisesti askel käy kiivaammaksi.

Illalla Kaaressa

Penkiltä noustessani huomaan päivän rasituksen ja melko voimakkaan humalatilani yhteisvaikutuksen. Onhan alkoholia tullut otettua aamukuudesta lähtien, ei tosin ihan koko aikaa, mutta vapautumispäivä on viimeistelty loppuillasta otetuilla vodkapaukuilla.
– Ja tuo ny niitä keikkaliksoja sieltä Itä-Suomesta sitten tännekin, lisää Vexi
– Joo joo, kyllä sä ne tänne saat, sanon Vexille ja asetan samalla kitaran paremmin paikalleen kotelossansa, kiepautan remmin vapaaksi jäävään tilaan ja laitan kannen kiinni. Osoitan Oppalle kitaralaukkua ja kotoa tuomaani kassia penkillä. Oppa ottaa ne ja menee.

Jonkin ajan kuluttua olemme matkalla Lappeenrantaan, ja pitkän, ensimmäisen vapaan päiväni päätteeksi nukahdan repsikanpaikalle aika pian. Ennen Lahtea olen jo syvässä unessa. Herään perillä ja pääsen hotellin pehmeään sänkyyn jatkamaan uniani, nukkuakseni aamulla pitkään.

Keikalle Tampereen ja Viihdeohjelman kautta (Kesä 1967)

Oppa Virtanen lukee pöydässä olevaa päivän Aamulehteä. Sanomalehdessä on uutisia Suomesta ja maailmalta, mutta enimmäkseen asioita Tampereen seudulta. Virtasen ajatukset katkeavat, kun toimiston ovesta pyyhältää sisään pyörremyrskyn lailla Tauno ”Tappi” Suojanen.
– Jumalauta, mitäs se Virtanen täällä istuskelee laiskottelemassa! Et kai sä vaan oo hukannu meidän kallisarvoista tähteämme! Mekin haluamme näet päästä ottamaan osuutemme siitä kultakimpaleesta, prosentit hänen myynnistään! huutaa ominaiseen tapaansa Tappi. Ja vaikka teksti on kovaa, viesti pehmenee huomattavasti katsottaessa puhujan ilmeitä ja kuunnellessa tämän äänensävyä. Mies puhuu kovaa, suorastaan huutaa, ja vielä puhisee punakan kiiltävä naama lievässä hiessä. Puheen seassa on myös vähän naurun pursketta, ja ilmeessä, varsinkin silmissä, liioitellusti näyteltyä hämmästelyä. Tappi on huumorimies kiireestä kantapäähän. Mutta myös raudanluja ammattilainen show-alalla, sen Virtanen on tullut huomaamaan tämän reilun vuoden aikana, mitä hänellekin on hommia tehty. Virtasen kyydittävällä, Irwinillä, on selvästi kunnioitusta Suojasta kohtaan, se ilmenee usein puheissa ja teoissa.
– Ei, kyllä tää on ihan tätä mun työtäni, istuminen, vastaa Virtanen hymyssä suin. – Enhän mä paljo muuta tee. Istun autossa, joko ratin takana ajamassa, tai odottamassa taiteilijaa. Tai sitten istun jossain tanssilavan lämpiössä.
– Istumatyöläinen, niinku tää meidän Ulla-Riittakin! toteaa Suojanen. – Saitko sää laskettua ne tänään maksettavat, kysyy Suojanen heti perään sihteeriltä.
– Kyllä nää tässä alkaa oleen, vastaa Ulla-Riitta. – Sua muuten
kyseltiin juuri puhelimessa.
– Ai, mitäs vastasit? Kuule Virtanen, tiedäks sää mitä tää meidän puhelinvaihteenhoitaja kerran vastas tiedusteluun, kun kysyttiin ”saako johtajaa puhelimeen”?
– Ei pysty arvaamaan.
– No, tää vastas, että ”et saa. No, miksen saa? Lehtinen on kaupungilla
ja Suojanen juovuksissa” hah hah haa.
– Se oli varmaan sanottu niinku asia on, heh heh, vastaa Virtanen.
– No niinhän se oli. Ja siks mää tätä naista arvostanki. Se ei puhu koskaan paskaa. Niin, Ulla, sanoiks sä jotain sellasta tälle, joka just soitti? tiedustelee Suojanen Ulla-Riitalta.
– No, enhän mä ny sellasia. Mähän sanon aina just niin kuin asia on. Nyt hän sä olit vaan kaupungilla. Sieltä se kohta soittaa, se pohjosen mies.
– No, sen tietää mitä se siellä vänkää.
Olli Niemisen toimistokopista kuuluu huuto:
– Suojanen! Paljollako mä voin tarjota sen Kuuvan tonne Vehmas- salmelle?
– Viissataa!
– Sinne tarvii kuitin sitten! lisää Ulla-Riitta ja ojentaa Suojaselle paperilapun. – Ja sulle on tossa pari muutakin soittopyyntöä. Tolle toiselle voit soittaa omalla vastuullas…
– Mut on toi vaan näpsä sihteeri meillä tää Ulla-Riitta? Vai mitä
Virtanen? tiedustelee Suojanen vieraan mielipidettä ja iskee silmää.
– Juu, kyllä näin on. Ei sun kanssa moni pärjäis…

– Juu. No Irwin tuli sitte sinne. Mä kattelin sitä, olin siellä takana. Siellä oli pari-kolmesataa väkeä. Kuulu että …viiiideltä saunaan ja kuudelta putkaan, laulaa Tappi nasaalia nenä-ääntä korostaen ja nauraa hohottaa päälle.
– Hah hah.
– Mä löin lakin päähäni ja lähdin helvettiin sieltä. Soitin Vexille sitten, että ei tämmöstä saatanan honottajaa! Minä en ota enää toista kertaa, että nää loppu Irwinin sadut täällä.
– Lähtikö siitä kuitenki yhteistyö Irwinin kanssa käyntiin?
– Ei se vielä. Enhän mä ollu kiinnostunu. Eikä Vexi mulle kaupannukkaan enää. Sitten yllättäen ihan kuukauden parin päästä rupes radiossa soimaan jatkuvasti ja oli listoilla. Minähän aloin sitten soittaan Vexille, että nyt voisin ottaa, jos kerran tämmönen kaveri menee. Sitten meillä alko oikeen tää yhteistyö tälläi rullaamaan.
– Ja hyvin on rullannu, lisää Virtanen.
– No, ei aina. Olihan tässä sillon, kun ostin Irwiniä tämmöseen isoon kiertueeseen. Me sovittiin Vexin kanssa hinnat ja kaikki. Ja sitten kun tää kiertue rupes lähestyyn, ihmiset soittelee ympäri maata mulle, että eihän se teidän kiertue oo, kun se on viety tänne ja tonne. Siellä rupes Vexi itte myymään nyt samoja iltoja joillekki muille, ja mä menen sitten lujaa Hämeenlinnaan ja sanoin, että ei jumalauta tämmönen peli missään nimessä vetele, että mulla on sopimukset, joissa on Irwinin ja Vexin nimet. Niin tiedätkö, tai satutko muistaan, että vaikka me oltiin kavereita, niin me päästettiin se menemään oikeuteen.
– Juu, no eikös se joku tollanen juttu tosiaan ollu.
– Että Tampereen raastuvanoikeus sai ratkaista. Niin minähän sen hävisin sen oikeusjutun, kun oli kuuluisa Irwin siellä tuomareitten edessä. Sen verran se vaikuttaa, vaikka kuinka on lakimiehiä. Vaikka mä hävisin sen oikeusjutun, mä sanoin Irwinille, että eihän perkele tää näin voi, täytyyhän meidän tää hoitaa. Katsottiin sitten Vexin kanssa ne.
– Kyllä se mulle tosta jotain jutteli.
– Joo, sanoin, että nyt pannaan kartta esille tohon. Mihinkä se oli lyöny niitä keikkoja kiinni, niin me otimme sitten ja helikopterilla tai lentokoneella tosta tänne ja järjesteltiin tää homma. Lyötiin kättä päälle.
– Juu.
– Irwinhän sai tuplahinnat sitten. Tietenkin siellä tuli poitsut rahanahneeksi, kun Irwinille tuli kova nimi ja kävi kansan kesken kuumana. Kato kun mä olin halvalla ostanu sen kesän.

Ehdotin Oppalle, että hänkin voisi lomailla siinä vaiheessa – kun keikka-ajoakaan ei ole – ja että lähdettäisiin yhdessä Grenoblen 1968 talviolympialaisiin.

Ei voinut ajatella pidettävän kahta viikkoa lomaa, eikä siten koko kisojen ajaksi paikan päälle meneminen tullut kysymykseen. Kisojen loppupuoli, mitaliotteluineen oli hyvä valinta. Kisojen alkupuoli kuunneltiin tiiviisti autoradiosta keikkamatkoillamme. Kisatunnelma nousi meillä päivä päivältä lähtöaamua kohti, jolloin startattiin huolletulla Camarolla matkaan Hämeenlinnasta, ja lopulta meillä oli alla autobahn.

Kolmantena päivänä kuljimme vaihteeksi vähän aikaa omilla poluillamme, Oppa kävi jossain ja minäkin katselin kaupunkia. Illalla menimme taas matsiin. Olimme onnistuneet sulautumaan siinä määrin Olympia-ilmapiiriin, että saimme ajaa Camaron kisa-alueelle. Teimme sen ihan pokkana, kansainvälisellä tyylillämme. Kokeilin ensimmäisellä kerralla portista sisään mennessämme temppua: Näytin ajokorttiani, ja se meni vartijalla kulkuluvasta. Jatkossa korttia näyttämällä mentiin kaikista porteista sisään. Systeemit olivat siis kaikin puolin kunnossa. ovet olivat meille auki kuin joillekin mahtimiehille. Rauhallisella ja ystävällisellä maailmanmiehen asenteella, ja kuvaan sopivalla autolla saimme lähes VIP-kohtelun.

Yhdessä huippuottelussa, Neuvostoliitto-Tšekkoslovakia, oli tarkempi kontrolli. Menimme ”tavallisen kansan” porteista ja lippuluukkujen kautta, ja siellä oli pientä hässäkkää. Pari venäläisurheilijaa onnistui myymään meille pääsyliput. Menimme lippujen osoittamille paikoille. Vähän ennen pelin alkamista paikalle saapui kaksi henkilöä, jotka ihmettelivät mitä me teemme venäläisten joukossa. Kerroimme ostaneemme liput venäläismiehiltä. Saimme pitää paikkamme, kyseiset miehet arvatenkin jäljitettiin ja pidettiin vieläkin tarkemman kontrollin alaisena jatkossa.

Ottelu oli mielenkiintoista katsoa venäläisten joukossa. Kaikkien yllätykseksi ottelu päättyi tšekkien voittoon 4-5. Tšekit painoivat jo ensimmäisessä erässä lujaa päälle punakoneen yskähdellessä ja erä päättyi 1-3 tšekkien johtoon. Ottelu oli loppuun asti todellinen jännitysnäytelmä: Neuvostoliitto yritti kovasti kaventaa, mutta yrittämiseksi se jäi. Ottelu päättyi 4-5 Tšekkoslovakian voittoon. Tšekkoslovakialla tuntui olevan kannatusta kisoissa, ja erityisesti siellä hallissa sinä iltana. Jos ensimmäisessä erässä oli jo tavallista rajumpi tunnelma katsomossa, niin kolmannen erän lopussa katsomo suorastaan repesi! Oli mielenkiintoista seurata tämä kaikki venäläisten katsomolohkosta käsin – vaikka hallissa oli hillitön mekkala, niin meidän ympärillämme oli hiljaista. Ei siellä niin paljoa tšekkoslovakialaisia peliä seuraamassa, että siitä selittyisi kaiken muun katsomon sekoaminen: ikään kuin kotijoukkueen voittaessa. Taisi Neuvostoliiton alusmaa kerätä rutkasti ylimääräisiä sympatiapisteitä eurooppalaisilta. Suosio oli ansaittua ylitsepursuavuudestaan huolimatta, sillä tšekit todellakin hoitivat hommansa viimeisen päälle hyvin. Venäläisille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin taipua tappioon. Voittoputki meni poikki. En tiedä miten pitkä putki oli kyseessä, tai kuinka ennenkuulumatonta se oli, että suuri CCCP hävisi, mutta hyvin harvinaista se oli. Eiköhän sitä oltu jo siihen totuttu, että Neuvostoliitto voittaa aina. Nyt oli kuitenkin Tšekkoslovakian aika. Joku puhui tuolloin, että maa yrittäisi pyristellä pois Neuvostoliiton ohjauksesta, ja että tämä olisi ollut kovinkin kivulias piikki itäisen suurvallan lihaan. Myöhemmin samana vuonna tšekkien pääkaupungissa Prahassa alkoi olla enemmänkin liikehdintää, joka lopulta Neuvostoarmeijan voimalla vaiennettiin. Joka tapauksessa tuon illan matsi oli jääkiekkoa parhaimmillaan. Peli oli kaiken kaikkiaan maailman huippua ja kumpikin joukkue maailman parhaimmistoa. Mitaliennustuksiin tuo ottelu loi uudet asetelmat turnauksen siinä vaiheessa. Ei ollut enää täysin varmaa Neuvostoliiton kulta. Jännitys säilyisi olympiaturnauksen loppuun asti.

 

Kuten Oppa ennusti, Suomi keräsi mitalit pitkälti Eero Mäntyrannan avulla, mutta yksin hänen varaansa se puoli ei jäänyt. Kirkkainta jalometallia, Suomen ainoan kullan otti pikaluistelija Kaija Mustonen vieläpä toisen, hopeisen mitalin kera. Suomen hiihtokuningas, maailmankuulu Mäntyranta sai tällä kertaa tyytyä hopeaan miesten 15 km hiihdossa, ja pronssiin kolmellakympillä, viestijoukkueen kanssa tuli vielä toinen pronssinen. Suomen erinomainen jääkiekkojoukkue sijoittui turnauksen kovassa seurassa viidenneksi, heti Ruotsin jälkeen. Olympiakullan otti Neuvostoliitto niukalla, yhden pisteen erolla hopealle, mutta ei missään nimessä häpeälle jääneeseen Tšekkoslovakiaan, ja erittäin tasaväkisessä kärjessä Kanada jäi tšekeistä yhden pisteen päähän pronssille.

Lomaviikkomme, ja aika Grenoblessa irrotti meidät täysin kotoisista kuvioista. Ilmapiiri oli olympialaisten ympärillä innostava. Kaupunki ja koko sen ympäristö Alppien kupeessa on varmasti muutenkin viihtyisää seutua, ja olympiahenki toi sinne oman lisänsä. Rentouduimme käydessämme katsomassa matseja ja muuta olympiatouhua. Tapasimme suomalaisia, olympiajoukkueen ja -komitean väkeä. Suomen Ranskan suurlähetystön konsuli järjesti juhlat koko olympiaporukalle. Meidätkin kutsuttiin sitten juhliin mukaan.

Siinä oli pakko ottaa yksi huilauspäivä ennen paluumatkaa, jolle lähdimme yötä vasten. Oppa vannotti, että paukkuakaan en saa koko päivänä ottaa, sillä edessä oli vuorotellen ajoa suoraan lautalle Tukholmaan. Oli ehdittävä viikon ensimmäiselle keikalle, joka sattui olemaan vielä itärajalla, Imatralla. Paluumatkasta muodostuikin pitkä pikamatka. Ajoimme vuoron perään Camaroa yhtäsoittoa Euroopan halki. Kaasu pohjassa sai luukuttaa. Päätettiin, että ainoastaan huoltoaseman pumpuilla auton bensamittarin niin vaatiessa poiketaan, muuten ei pysähdellä. Menetelmäksi muodostui se, että kumpikin ajoi aina tankillisen, ajovuoro vaihdettiin tankatessa.

Otteita uusimmasta julkaistustamme Reteesti vaan, Irwin Goodman (Lahti Ari, Tiitto Veikko) ValkeakoskiMedia 2022

Tilaukset: Retee kauppa

16.1.2022 [21.2.2022 päivitys, lisäyksiä]

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *